Huah, olishan se hienoa kun saisi otettua hienoja kuvia ja hyödynnettyä kameraansa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta minkäs teet kun en ole asiaan sen enempää perehtynyt eli tuloksetkin ovat sen mukaisia... Eikä tosin kamerakaan ole mikään ammattikuvaajan laite, mutta sillä on nyt pärjättävä toistaiseksi.

 

Tykkään kuitenkin - vaihtelevista tuloksista huolimati - kokeilla eri toimintoja ja viikonloppuna mökillä innostuin kuvaamaan sport-toiminnolla liikkuvaa kohdetta, eli yllätys yllätys: leikkiviä koiria. Kun katsoo näitä yritelmiä liikkuvista koirista voi karkeasti arvioiden todeta, että onnistumisprosentti huiteli jossain 20-30 % paikkeilla  - eli tarttis varmaan perehtyä tähän touhuun vähän paremmin...

 Elokuun viimeisenä päivänä ajelimme jälleen A&A:n möksälle Ihariin viettämään omia "venetsialaisia". Tarjolla oli mahottoman hyvää seuraa, suussasulavia herkkuja, raikkaita virvokkeita, kauniita lyhtyjä, pehmeitä löylyjä ja henkeäsalpaavan upeita maisemia. Ja illan aikana sytytettiin tietenkin asiaankuuluva kokkokin, jonka kuvan vain meikäläinen onnistui vahingossa poistamaan kamerastaan eikä sitä nyt sitten tullut ikuistettua...

 

Mutta täällä on muutamia kuvia pääasiassa maisemista....  

 Nyt unohdetaan Elsan kisa- ja treenitauoista mariseminen, sillä onhan meidän perhettä sulostuttamassa ihanainen Hetaliinamme, joka jaksaa yllättää ja ilahduttaa meitä päivä toisensa jälkeen

 

Heta alkaa olla jo 95 %:sti sisäsiisti, mikä on ihan hyvä ottaen huomioon, että se on joutunut olemaan vähintään 8 h sisällä päivisin. Ja mikä parasta: se osaa pyytää ulos - toisin kuin emänsä... En silti ala hötkyillä mattojen laittamisen kanssa, jospa sitten jouluksi... Opetusrintamalla ollaan reenattu hupitemppujen lisäksi maahanmenoa, odottamista ja pallon hakua - Hetassa on hyvät ainekset pallohulluuteen  Mutta eniten ollaan viime aikoina reenattu nätisti seisomista, sillä meidän olisi tarkoitus osallistua pentunäyttelyyn kolmen viikon päästä.

 

Perjantaina, sillä aikaa kun Ville ja mummo olivat teatterissa katsomassa Risto Räppääjä-musikaalia, me likkojen kanssa lähdimme kävelylle Pyynikinharjulle. Siellä nähtiin ja kuultiin jos kaikenlaista: suuren teltan purkamisesta aiheutuvaa meteliä ja häslinkiä, sauvakävelijöitä, tavallisia kävelijöitä koirilla ja ilman, lapsia, lintuja ym. Teki oikein hyvää meidän maalaiskoirille päästä vähän tutustumaan elämään citykoirana. Aika alkumatkasta törmäsimmekin Hetalle sopivaan leikkikaveriin, 4 kk ikäiseen japaninpystykorvauros Pörröön. Niillä vauhtia riitti ja oli mielenkiintoista havaita, että Heta leikkii vieraiden koirien kanssa ihan ääneti mitä ei uskoisi, kun se pitää ihan mahrotonta pörinää leikkiessään emänsä tai esim. Pirun kanssa.

 

Lintujen perään Heta on pienestä pitäen ollut tosi innoissan (spanielin verta??), mutta ei olla onneksi törmätty pupujusseihin tai muihin jahdattaviin metsäneläimiin, vielä... Täytyy toivoa ettei ne kiinnostaisi niin kuin nuo siivekkäät. Elsaahan ei minkäänsortin ajamistouhut kiinnosta, mikä on kyllä ihan hyvä asia.

 

Mutta mitä tulee tämän jutun otsikkoon, niin palataanpa parin viikon taakse, mökille jälleen...

 

Olimme siis viikonloppua viettämässä kavereitten kanssa mökillä, Ruovedellä, jossa lauantai-iltana vietettiin Noitien yö -tapahtumaa, pääasiassa laivarannassa, jossa mekin viihdyimme useamman tunnin. Illan päätti ilotulitus klo 23, mutta me ajelimme lasten kanssa veneellä mökille jo ennen klo 22. Siinä sitten rannassa laitoimme nuotioon tulet ja istuskelimme aikomuksenamme alkaa makkaranpaistoon. En sitten yhtään hoksannut ajan kulua, ja kun tasan klo 23 se rakettien räiske ja pauke laivarannassa (alle 1 km päässä) alkoi, oli jo myöhäistä toimia... Kerrottakoon siis, että Elsa on ns. paukkuarka, johtuen siitä että sen ollessa puolivuotias Villen kaverilta poksahti vahingossa ilmapallo aivan Elsan vieressä. Sen jälkeen Elsa on pelännyt ampumista, ilotulitusta ja toisinaan ilmapallojakin. Niinpä olemme yleensä uutenavuotena olleet mökillä, visusti sisällä, radio päällä, niin se on saanut olla suht' rauhassa paukkeelta. Mutta nyt Elsa oli siinä jaloissani, alkoi täristä kun pauke alkoi ja minä nappasin koiran syliin. Eihän se siinä pysynyt vaan livahti pois ja täysillä rappusia ylös ylämökkiä kohti. Arvelin sen menevän mökin alle jemmaan tms. ja jäin muiden seuraan rantaan. Hetan kanssa katselimme pilvettömällä taivaalla hienosti näkyviä raketteja, eikä se onneksi ollut moksiskaan paukkeesta.

 

Ilotulituksen jälkeen lähdimme ylämökille Villen ja Hetan kanssa. Ajattelimme käydä mökissä sisällä, mutta Hetapa olikin eri mieltä: Se lähti nenä maassa mökin taakse ja käveli määrätietoisesti kohti mökkitietä. Ei muuta kuin perään, sillä olin varma että se oli Elsan jäljillä. Koira kulki edelleen todella määrätietoisesti, postilaatikolle asti, sieltä oikealle maantietä pitkin (rauhallinen kylätie), juuri sinne suuntaan kohti metsää jossa olimme aiemmin päivällä lenkkeilleet. Kävelimme Hetan perässä pari sataa metriä, kerran jouduin ottamaan koiran syliin kun tuli auto vastaan (meillä ei siis ollut äkkilähdön vuoksi Hetalle hihnaa sen paremmin kuin taskulamppua tai vaatteissamme heijastimiakaan, joten siirryimme turvallisuussyisä melkein ojaan kun auto ajoi ohi). Mutta kun laskin koiran takaisin maahan se etsi heti jäljen ja matka jatkui, kunnes jossain vaiheessa tajusin että ei me voida koko niemen metsiä koluta, pieni poika mukana eikä lampun lamppua. Niinpä otin Hetan syliin ja käännyimme takaisin. Vähän kyllä kylmi, että oliko käynyt niin huono tuuri että Elsa olisi jäänyt auton alle ja Villekin jo ehti harmittelemaan että "Nyt sulta äiti meni kisakaveri". Mutta tosiasia oli, että olisi ollut turhauttavaa lähteä etsimällä etsimään Elsaa pilkkopimeässä yössä. Olisi siis pakko odottaa aamuun ja katsoa sitten tilannetta uudelleen, ellei Elsa tulisi takaisin ennen sitä.

 

Niinpä sitten palasimme mökille ja aloin laittaa Villelle iltapalaa tietäen, että poika tuskin heti saisi unta kun häntä huolettaisi Elsan kohtalo. Kello oli liki puolen yön, kun oven takaa kuului rapinaa: ELSA OLI TULLUT TAKAISIN! JESSS, voi sitä riemun tunnetta ja helpotusta kun saimme koiramme ehjänä kotiin. "Vähän" se oli juoksemisesta hengästynyt, mutta kun sai hengityksen tasaantumaan ja vettä juotua niin sille maistui jo ruokakin, eli paniikki oli ohi ja koira palautumassa ennalleen.

 

Täytyy kyllä sanoa että enpä olisi uskonut että 4,5 kk ikäinen pentu vielä alkaisi jäljestämään ja vieläpä noin intensiivisesti! Tiedä vaikka se olisi kulkenut Elsan pakopaikkaan saakka jos olisi saanut. Nyt ei auta kuin tehdä aina joskus pikkujälkiä Hetalle tuohon lähipellolle niin se pääsee käyttämään nenäänsä. Lenkeillähän koirat pääsevätkin "hakuhommin" silloin kun Ville on mukana, kun hän pujahtaa koiria piiloon aina sopivan tilaisuuden tullen.

 

Onneksi tämä kaikkia meitä säikähdyttänyt episodi päättyi onnellisesti

 

 

 Kolme viikkoa sitten, (20.8.) LeVeK:n omien agikisojen jälkeisenä maanantaina oli tarkoitus lähteä reenaamaan Elsan kanssa ennen viikonlopun Oriveden kisoja. Mutta neitipä päätti toisin: jäljet lakanalla ja lattialla osoittivat, että juoksu oli alkanut. Vähän kyllä harmitti kun piti osallistua kuukauden tauon jälkeen taas agikisoihin ja ehkäpä vielä yhdistyksemme piirinmestaruuskisajoukkueeseenkin, mutta minkäs teet  - eihän se juoksu koskaan tule "sopivaan" aikaan. Nyt väli oli tasan 7 kk, kun juoksu edellisellä kerralla oli yli kuukauden myöhässä.

 

Eniten tässä harmitti se, että JUURI NYT olisi ollut lähistöllä kahdetkin episkisat, joista olin jo ehtinyt mainita Villelle. Niinpä valitettavasti näyttää siltä, että heidän yhteinen agilityuran aloitus siirtyy ensi kevääseen, ellei lähiseudulla kukaan järjestä vielä loppusyksystä tai talvella epävirallisia kisoja.

 

Onneksi saimme käydä Päivin kentällä treenaamassa, niin Villelläkin pysyi tuntuma touhuun. Ässä oli kyllä kovasti kiinnostunut Elsasta, mutta tämä ärähteli eikä ollut ollenkaan suostuvainen.

 

Kuitenkaan juoksu ei ollut ns. normaali, ei sellainen kuin aiemmin vaan Elsa ei vuotanut oikeastaan juuri ollenkaan. Ruokkosi toki itseään tavallista enemmän, mutta ei Elsa ole koskaan ympäristöään täysin siistinä pitänyt mitä se oli nyt. Juttelin Elsan kasvattajankin kanssa asiasta, joka kertoi Elsan emällä Fridalla olleen peräti kolme vastaavaa vähävuotoista juoksua. Onkohan muilla nartuilla ollut pentujen jälkeen vastaavaa?

 

Toisaalta ihan hyvä asia kun kämppä pysyy siistimpänä, mutta sitten taas kun ei nähdä uroksia kovin usein niin on vaikea sanoa koska se juoksu sitten on ohi... Kalenterista laskin että voisin ilmoittaa Elsan Takut:ien kisoihin 15.9., sillä silloin juoksun alusta olisi jo kulunut melkein 4 viikkoa. Tyhmäähän se olisi mennä melkein kylmiltään kisoihin, mutta täytyyhän sitä jonkun yleisöäkin hauskuuttaa

 

Niinpä aloin jo innolla odottaa huomista maanantaita, jolloin pääsisimme pitkästä aikaa kentälle treenaamaan.

 

Mutta sitten, tänä aamuna mökillä karu totuus valkeni:

 

Lakana oli täys veritippoja ja siinä päivän mittaan Elsa tiputteli verta pitkin lattiaa melko paljonkin. Kyllä nyt ketuttaa  ja rankasti! Mikä ihme tämmöinen juoksu oikein on? Ja missähän vaiheessa nyt ollaan menossa? Tosi tummia tipat olivat, mutta niitä tuli kyllä enemmän kuin juoksun alussa yleensä. Tässä ei auta kuin katsoa päivä kerrallaan. Ja soittaa huomenna kisajärjestäjille että katsotaan lähempänä lauantaita tilannetta. Eli eipä tietoa koska päästään seuraavan kerran kisaamaan  - Turun kisat 2 vk päästä pitää unohtaa, sitten ei olekaan 2 startin kisoja ennen kuin 6.10. Liedossa. Sen jälkeen onkin meillä jenkkireissu, johon menee kaksi viikonloppua, sitten mörköbileet mökillä ja sitten eletäänkin jo marraskuuta... Että näinköhän meni meidän agilityvuosi tällä kertaa - kokonaista 6 starttia... 

 Vähänkö on taas aikaa vierähtänyt kun olen tänne mitään raapustellut... Yhtä sun toista on ehtinyt tapahtua, mistähän niistä kertoisin...

 

 

Niin sitä seitsemän vuotta kuluu joutuisaan ja kuukausi sitten siis meidän pikkuinen asteli koulutielle. Poika kyllä oli mielissään kun pääsi kouluun, muttei etukäteen vouhkannut asiasta, ei tahtonut uutta reppua, penaalia tms. koulutilpehööriä. Kai se on niin lapsesta kiinni ja varmaan tytöille nuo uudet vermeet ovat tärkeämpiä  Villen ope vaikutti oikein mukavalta, ja mikä meitä erityisesti ilahdutti oli se, että hän on musiikki-ihmisiä ja laulattaa lapsia paljon. Sehän sopii Villelle kuin nenä päähän kun hän on muutenkin niin musikaalinen. Sattuipa vielä niin hyvä tuuri että saatiin järkättyä hänen pianotuntinsa Kuljun koululle ja itseasiassa hänen omaan luokkaansakin maanantaisin välipalan jälkeen. Näin ei pojan päivä pitene yhtään vaan haen hänet töistä tullessani suoraan pianotunnilta.

 

Läksyjä on tietenkin jo tullut (paitsi ei viikonlopuksi, mikä on hyvä asia) ja niitä Ville on tehnyt vaihtelevalla innokkuudella: toisinaan intoa puhkuen ja toisinaan - etenkin "puuduttavaa" kirjainharjoittelua - tuskastuneena huokaillen ja puhisten  Aika monena päivänä hän on tehnyt läksyt jo iltapäiväkerhossa niin on sitten ollut ilta aikaa touhuta muuta ja tapailla kavereita.

 

Partion Ville aloitti viime viikolla, toivotaan että hän tykkää käydä siellä koska se on erittäin hyödyllistä. Jalkapallo jatkuu vielä jonkun aikaa kaksi kertaa viikossa, mutta talvitreenit alkavat pian ja ne ovat kerran viikossa lauantaisin, mikä on ihan hyvä juttu ettei viikko-ohjelmasta tule liian rankka.

 

 Villen kaverisynttärit 

 

Villen ja Artun yhteisiä synttäreitä juhlittiin viime sunnuntaina, 2.9. täällä Kuljussa Rantalan saunalla. Poikia oli kutsuttu juhlakalujen lisäksi yhteensä 18 ja kaikki pääsivät tulemaan. Ensin oli ohjelmassa jalkapallopeli - Ville vieraineen vastaan Arttu vieraineen. Pelin jälkeen joka poika sai muistoksi jalkkismitalin. Sen jälkeen koko remmi pääsi saunaan, ja suurin osa uskaltautui vielä uimaankin - oisko veden lämpötila ollut jotain +14 C... Sitten olikin herkuttelun vuoro ja pojat aukaisivat lahjansa. Laittelin muutaman kuvan pirskeistä tänne.

 

 

Koiratouhujakin on ollut viimeisen kuukauden aikana monenmoista:

 

- Gööttierkkarit 11.8. Tampereella Teivossa, jossa Elsa esiintyi AVO-luokassa saaden odotetusti EH:n. Arvostelu oli muutoin ihan hyvä, mutta tuomari olisi toivonut Elsalle pidemmät jalat - eli eipä muuta kuin niitä kasvattalemaan, vaikkapa Substraalilla (ehhehe). Mutta aivan ilman menestystä ei Elsa jäänyt, sillä se osallistui vielä Villen kanssa jo perinteekseen tulleeseen Lapsi&koira-kilpailuun, jonka tuomarina toimi TV:stä tuttu Maarit Tastula. Villellä oli 10 kilpasiskoa, mutta hyvin poika homman klaarasi vaikka joutuikin odottelemaan omaa vuoroaan pitkään ja vaikka Elsa vähän protestoikin odottelua kovaäänisesti asiasta ilmoittamalla... Lopulta pari sijoittui toiseksi ja täytyy sanoa, että Elsa esiintyi mielestäni Villen kanssa paremmin kuin mun kanssa, joten ehkäpä voisin kohta harkita handlerin vaihtoa

 

- Cimillan-kasvattitapaaminen 11.8. & 12.8. Kuljussa. Erkkarin jälkeen käväisimme kotona ja ajelimme Hetan kasvattajan Päivin luokse, jossa oli illaksi tiedossa ainakin hupiohjelmaksi tituleerattu miesten välinen agilityskaba. Eli Veeran ja Evan miehet, jotka eivät siis olleet aiemmin juurikaan agilityä treenanneet, sekä Ville & Elsa ja Sami & Viiru-sheltti juoksivat kukin radan, josta epävirallisesti kirjattiin virheet ylös. Yllättävän hyvin rata meni kaikilta ja uusintakierroksella pystyi korjaamaan ekan kierroksen virheitään. Sen jälkeen oli vuorossa "koiranvaihtokisa", eli kullekin halukkaalle arvottiin koira, jonka kanssa mentiin samainen rata. Itselleni osui erittäin paljon Elsan tyyppinen vauhtipakkaus (noh, samaa sukuahan nuo ovatkin) Ansa, jonka kanssa pääsimme melko vähin virhein maaliin. Elsa puolestaan pääsi juoksemaan radat Rikun kanssa, eikä heilläkään hassummin mennyt. Sitten vielä herkuttelimme ja nautimme kauniista kesäillasta, mikä sitten taas seuraavana aamuna oli tipotiessään kun ajelimme takaisin Päivin luo tapaamaan muita Cimillan-kasvatteja. Paikalla oli Hetan veljistä Peku, joka oli hyvin paljon siskonsa näköinen. Sitten oli kaksi Reetan pentua, Freya & Paavo, jotka olivat siis muutaman viikon nuorempia. Hyvin sujui pentusilta leikki, ja välillä otin Elsankin mukaan ja se vallan ihastui yhteen isoon "vääränrotuiseen" koiraan (taisi olla alaskanmalamuutti) ja juoksi ja leikki tämän kanssa. Paikalla oli tietenkin myös paljon aikuisia Cimillan-koiria, jotka treenasivat agilityä.